Ympäri mennään yhteen tullaan

En tiedä mitä sanoa. En tiedä mitä tuntea. En tiedä enään mitään. Olen ahminut kolme päivää putkeen (tämä oli viimeinen). En tiedä miksi. Oon ihan hukassa. Oon vaan niin yksin ja onneton. Viime sunnuntaina riitelin äitini kanssa ja mulle tuli siitä todella huono olo. Sanoin sille paljon asioita joita kadun. Menin kauppaan ja ostin vain terveellisiä ruokia. Kuitenkin juoksin kassalta hakemaan vielä Dallaspulla-pitkon (400g!!). Ajattelin että mitä väärää ja pahaa voi olla siinä, että jos tuntuu että maailma kaatuu päälle, eikä selviä hengissä, eikö herkuttelu ole sallittu puolustusmekanismi? Jos ahmii silloin tällöin, jotta pysyy hengissä eikä huku kuolettavaan tunteeseen, eikö se ole sallittavaa? Täytyykö mun kestää kaikki se tuska joka tulee ilman että annan itselleni lohturuokaa? En pysty siihen. No, annoin itselleni siis luvan syödä kokonaisen dallaspullapitkon. Sama meno on jatkunut tähän tiistaihin. En punnitse itseäni tällä viikolla, koska se määrä luultavasti saisi mut ahdistumaan vielä enemmän. Joten yritän "unohtaa" koko jutun ja jatkaa siitä mistä jäin.

Sunnuntai:
Ruispuuroa
4tomaattia
kurkku
salaattiruukku
raejuusto200g
Dallaspullapitko 400g
A+ jugurttia 1litra
Valio kevytjäätelö 1litra
3marjaviineriä
1 lakupussi
2 snikkersiä
paljon rahkaa
pähkinä-suklaalevite 400g
paahtoleipäpaketti

Maanantai:
6marjaviineriä
4berliininmunkkia
400g makaraoonia ketsupilla
2 purkkia tonnikalaa
2 purkkia tonnikalaa
1 fazerin sininen
1litra suklaajäätelöä
1paketti cookies-keksejä

Tiistai:
kokonainen ananas
n. 300grammaa irtokarkkeja
4 karjalanpiirakkaa
10 rahkaa marjoilla
piimää, maitoa, mehua
2 pientä suklaapatukkaa
merellinen salaatti majoneesilla + patonkia
1 fazerin sininen
ja tilasin perhepizzan josta jäi pieni siivu

että joo. mietin pitkään kehtaanko kirjoittaa noita tänne. Tossa on kaikki mitä muistan. Kaikki lähti siitä yhdestä Dallaspitkosta. Siitä että riitelin äitini kanssa. Tänään sovimme kaikki ja pyysimme anteeksi. En ole voinut mennä kouluun tai nähdä ketään. Kaikkein oudointa tässä on se, että mulla ei oikeastaan ole pahaa morkkista. Mua ei itketä, ei vituta. Tietysti kaduttaa, mutta jotenkin olo on aika aivan se ja sama. Ehkä jos ajattelen asiaa liikaa, alkaa vaan ahdistamaan. Tuntuu että kaikki se himourheilu määrä on mennyt hukkaan.
Tuntuu myös että olen jotenkin pettänyt teidät. Hävettää myöntää että näin on päässyt käymään. Näkisittepä vatsani. Oksentaisitte heti. En itse pysty oksentamaan. Olen yrittänyt kaikin keinoin. En osaa. Haluaisin. En tiedä mitä teen. Aloitan taas alusta. Mua vaan niin pelottaa. Olisipa joku ketä halata ja sanoa kaikki mitä elämässäni tapahtuu. Ei ole ketään ihmistä, ketä voisin katsoa silmiin ja kertoa mitä tunnen ja mitä teen. Kukaan ei ole ottamassa mua kiinni kun kaadun, kukaan ei ole silittämässä mun päätä ja sanomassa "ei se mitään, kaikki järjestyy..". Mä olen pyytänyt itseltäni anteeksi viime päiviä, ja olen antanut itselleni anteeksi. Rangaistukset, syyttelyt ja häpeät ei auta. On mentävä eteenpäin. En vain tiedä mitä opin tästä kerrasta... En tiedä miksi tämä olisi viimeinen kerta. Olen vain niin sanaton. Haluan kadota. Apua.

Ensi lauantaina on kaverin bileet. Olen syömättä siihen asti (no jotain pientä).